Biokemisteillä oli vastaus valmiina:
“Parsakaalista ei voi tehdä tutkimusta.”
Ravintoaineet veivät siis voiton ruoka-aineista.
Oli koittanut nutritionismin aikakausi.
Harva tutkija tarkastelee uraansa taaksepäin havaitakseen, missä hän on paradigmoineen saattanut kulkea harhaan; pikemminkin tutkijat on opetettu tekemään lisää tutkimusta, paikkailemaan vallitsevan paradigman aukkoja ja säilyttämään kunkin-hetkisestä konsensuksesta sen mitä siitä on säilytettävissä.
Eroon länsimaisesta ruokavaliosta
Hyödyllinen ruokapyramidi sisältäisi vain kaksi ryhmää: “puhtaat ruoka-aineet” ja “teolliset elintarvikkeet”.
Voiko “puhtaana ruoka-aineena” pitää sellaisen lihasonnin pihviä, joka on loppukasvattamossa elänyt maissirehulla, teollisuusjätteillä, antibiooteilla ja hormoneilla?
Sonni itse on kasvanut länsimaalaisella ruokavaliolla, joka on muokannut sen lihasta olennaisesti erilaisen esi-isiemmme syömään lihaan verrattuna, niin rasvan laadun ja määrän kuin vitamiinipitoisuudenkin osalta.
Lihasta on siis tässäkin mielessä tullut teollinen elintarvike: myös se on suunniteltu syötäväksi kuin liukuhihnalta, pikaruokana.
Maaperän terveys liittyy syömiemme kasvien ja eläinten terveyteen, ja tämä puolestaan syöjän terveyteen, niin kehon kuin mielenkin.
Karta marketteja aina kun voit.
Jos torilla myytävän tuotteen kemikaalit herättävät huolta, kannattaa kysyä suoraan viljelijältä, miten hän hoitaa lannoituksen ja torjuu tuholaiset. Tällainen maatalous-tuottajien ja kuluttajien välinen suora keskustelu takaa lopulta parhaiten ruoan laadun. Teollisen ravintoketjun ongelmat johtuvat usein sen pituudesta ja monimutkaisuudesta. Kuluttajien ja tuottajien väliin nousee tietämättömyyden muuri, joka synnyttää välinpitämättömyyttä molemmin puolin. Maataloustuottajilta saattaa hämärtyä se tosiasia, että he kasvattavat ruokaa ihan oikeille syöjille eikä vain välittäjille, ja kuluttajilta taas pääsee helposti unohtumaan, että ravinnon kasvattaminen on tarkkaa ja kovaa työtä.
Lyhyessä ruokaketjussa kuluttajat voivat kertoa maataloustuottajalle tarpeistaan ja toiveistaan, ja maataloustuottaja voi valistaa kuluttajaa agrikemikaalin ja aidon ruoan eroista, ja kertoa miksi laadusta kannattaa maksaa. Maatilan tuote saa tarinansa ja arvokkuutensa takaisin, kun kasvattaja ojentaa sen suoraan kuluttajalle. Purista sinua ruokkivaa kättä.
Voimme käyttää ruokarahamme joko tukemaan elintarviketeollisuutta, jolle tärkeintä on määrä, tai vahvistamaan ruokaketjua, jonka ytimessä ovat sellaiset oikeat arvot kuin laatu ja terveys. Jälkimmäinen vaatii kuin vaatiikin enemmän rahaa ja vaivaa, mutta kun ruoan hankkimiseen alkaa suhtautua paitsi kuluttamisena myös eräänlaisena äänestämisenä – äänenä terveyden puolesta sen laajimmassa merkityksessä – ei enää halua pihistellä eniten nimenomaan ruoasta.
– Ota ruoan kanssa lasi viiniä.
– Älä tankkaa itseäsi ja autoasi samassa paikassa.
– Vältä yksin syömistä.
[On niin siistiä kutsua kaveritkin paikalle, duunata paras salaatti ever ja korkata se viinipullo...]
